Haastattelu: Janna Martikainen

1.Ensinnäkin, mitä kuuluu?

-Erittäin hyvää. Kaikki on kovin mukavaa, ja iloisuusmittari hipelöi kattoa siihen malliin, että melkein hävettää, kuinka sitä ilostuttaa! Jee.

 2.  Bändinne tituleerataan Suomen lupaavimmaksi uudeksi bändiksi, miltä se tuntuu?

-Kyllä se lämmittää mieltä, kun oman elämän tärkein asia saa tämän kaltaisia tunnustuksia. Tällaiset uutiset ovat hienoja piristysruiskeita, muttei niitä kannata sen enempää jäädä miettimään, vaan keskitytään jatkamaan touhujamme omaan tyyliimme.

3.  Otitte osaa Emergenza Festivaliin vuonna 2013 ja pääsitte finaaliin asti. Mitä Emergenzasta jäi teille käteen?

-Emergenza –kilpailun avulla saatiin luotua pohja keikkailullemme. Ennen Emergenzaa kiersin fyysisten demojen kanssa Tampereen ja Helsingin kuppilat, emmekä saaneet vastakaikua oikein miltään taholta. Emergenzan jälkeen pällistelimme samoilla lavoilla paria kuukautta myöhemmin. Tämä ei ole täysin Emergenzan ansiota, mutta sitä kautta olemme saaneet tiiviitä suhteita, jotka ovat koko olemassaolomme ajan järkänneet keikkoja säännöllisesti, ja olemme päässeet soittamaan hienojen bändien ja artistien kanssa, esimerkiksi Riston.

4. Miten neuvoisit ensi vuonna osallistuvia bändejä?

-Olen osallistunut kahdella eri bändilla Emergenzaan, toinen oli ulkopaikkakuntalainen ja toinen vain alaikäisistä soittajista koostuva. Lähtökohdiltaan ulkopaikkakuntalaiselle ja alaikäiselle yhtyeelle Emergenzan kilpailutilanne vaikuttaa epäreilulta, kun helsinkiläiset saavat helposti ystävänsä paikalle ja alaikäiset eivät baariin saa tulla. Sitä lähtökohtaa ei kannata jäädä miettiämään, vaan kannattaa vain mennä soittamaan täysillä keikka.
Ai hitto, kuinka hieno ja kultainen mahdollisuus se on alaikäiselle ja ulkopaikkakuntalaiselle bändille päästä pääkaupungin täyteen ahdattuun baariin soittamaan keikka. Jokainen Emergenzassa soitettu keikka, jossa ollaan oltu mukana, ollaan päästy vetämään lähes täydelle baarille.  Ei kannata tuhlata energiaa epäreilun kilpailutilanteen murehtimiseen, sillä jos vetää omana itsenään aidosti keikan, se antaa bändille paljon enemmän hyvää kuin sijoitus bändikilpailussa. Muunnoin ulkopaikkakuntalainen yhtyeeni ei saanut yhtään lippua myytyä alkueriin ja tippui. Saimme kuitenkin pari suhdetta ja ystäväbändiä, joiden avulla järkkäiltiin keikkoja, ja tietty rutkasti facebook-tykkäyksiä. Olen varma, että omana itsenään esiintymällä jokainen saa jotakin Emergenzasta. Ja ei se ole ulkopaikkakuntalaiselle tai alaikäiselle bändille epäreilukilpailuasetelma, haasteellisempi vain. Pääsimme mekin alaikäisinä koko kilpailussa sijalle 4.

5.  Mikä on pahin mokanne lavalla?
Meillä sattuu ja tapahtuu lavalla. Yleensä vahingossa lyön kitaralla soittajatovereitani naamaan, kaadan kiipparistin koskettimet tai hajoitan oman soittimeni. Näitä en pidä mokina, vaan hupsuina sattumuksina, joita tapahtuu, kun päässä flippaa ja flow vie mukanaan. Aivan sama, mitä bändille lavalla tapahtuu, mutta silloin mielestäni mokaa, jos yleisöä sattuu. Näin on käynyt pari kertaa, ensimmäisellä mikki lipsei eturivissä ollutta tyttöä silmään ja toisessa monitori tipahti myöskin eturivissä olleen tytön varpaille. Vaikka molemmista selvittiin lähes mustelmitta ja hyvällä hengellä, oli lavariehumiseni vastuutonta ja häpeällistä. 

6.   Entä paras hetkenne lavalla?
- Ne ovat parhaita hetkiä, kun pääsee lavalta todistamaan joitain yleisön erittäin vilpittömiä reaktioita. Kerran yksi nousi lavalle huutamaan, että ”Jos vielä soitat yhdenkin humpan, niin tulen katkaisemaan ton sun mandoliinis!”. Ja kerran yksi taas repesi nauramaan ja tanssimaan aivan holtittomasti, yksin ja selvinpäin. Molemmat ääripäitä vilpittömistä reaktioista, joita lavalta todistaessa saa hullut kiksit ja nautintoa. On hienoa saada ihmiset tuntemaan aidosti jotakin!

7.  Mitä yleisö odottaa näkevänsä, kun tulee Tiisun keikalle?
6 poikaa, jotka liian pieneen lavaan ahtauduttaan säntäävät ja kompuroivat, yleisön, joka saa reagoida aivan miten haluaa, tanssia, olla tanssimatta, näyttää junttia mikserin viereltä tai nousta lavalle kertomaan, että ”Suomi on poliisivaltio”, kaikki edeltävät ovat tapahtuneet. Yleisö odottanee näkevänsä yllätyksiä, sillä jokainen keikka on ollut erilainen mielenkiintoisineen käänteineen. Meininkiä. Meininkiä. Meininkiä. Unelmani olisi, että Tiisukeikoilla ihmiset voisivat olla äärimmäisen vapautuneita ja aitoja. Olla miten haluaa vailla mitään paineita. Se on se, mistä unelmoin yleisön odottavan Tiisukeikalta.

8.  Ja lopuksi, miten rentoudutte?

 - Me ollaan kuusi niin äärimmäisen erilaista äijän käppänää, että hankala muitten kuin itseni puolesta vastata. Sen tiedän, että Mikko muun muassa pelaa Gameboyta. 

Itse siis rakastan kunnon poikamiesboksi-iltoja, löhötä sängyllä, pelata x-boxia, katsella lapsuuden piirrettyjä nostalgiaviboista täristen. Viimeksi  tuli tsekattua Digimonin eka tuotantokausi ja mahtava  Grand Prix -anime, muistaako kukaan enää sitä? Toisin sanottua haikailemalla lapsuuden perään.  Turtles-leluilla ei enää kehtaa kyllä leikkiä.